keskiviikkona, lokakuuta 11, 2006

Formalismia


John Shelby Spong. 
Friedrich Nietzschestä (1844-1900) - joka julistautui Stendhalin postuumiksi pojaksi - kirjoittaa Suomen teologisen instituutin tutkija ja Helsingin yliopiston dosentti Timo Eskola kirjassaan Antikristuksen apostolit – Jumalan kuoleman teologia Nietzschestä Spongiin (PerusSanoma 2006).

Kun Eskola vetää johtopäätöksiä Nietzschen vaikutuksesta aikamme epäteologeihin, on hän toisinaan niin äkkiväärä, että aina ei oikein tiedä, kuka sanoi ja mitä. Muutaman kerran Eskola kirjoittaa sellaista, mistä en ole aivan varma, sanoiko juuri viitattava tai lainattava juuri noin – vai Eskola itse.

Enkä tykkää kaikista johtopäätöksistä, joita Eskola vetää. Eikä minun tarvitsekaan tykätä. Ei kai linja Friedrich Nietzschestä John Shelby Spongiin ole ihan niin suora kuin Timo Eskola sanoo.

Mutta myös muutaman hyvän oivalluksen – siis sellaisen, josta minäkin tykkään – saa Eskolan kirjasta lukea. Esimerkiksi: ”Postmoderni liberalismi liittoutuu kriisiytyvässä kirkossa korkeakirkollisuuden kanssa. Vaikka sisältö luhistuu, rakennelma ei saa luhistua.” (275.)

Se – että sisältö luhistuu, mutta ”rakennelma ei saa luhistua” – on formalismia, josta vuonna 1948 syytettiin Sergei Prokofjevia (1891-1953) ja Dmitri Šostakovitšia (1906-75): "atonaalisuutta, dissonanssia, disharmoniaa, sekavia neuropatologisia yhdisteitä" - eli "sekasotkua musiikin asemasta", joksi Shostakovitshin ooppera Mtsenskin piirikunnan Lady Macbeth leimattiin Pravdassa vuonna 1934.

Eikä tätä, että se on formalismia, sanonut Eskola, vaan tämän sanoi Tarzan Bloch.

”Syy tällaiseen äkilliseen konservatismiin saattaa tietysti olla käytännöllinen. Jokainen pappi tai piispa, joka lakkaisi kastamasta lapsia ja jakamasta ehtoollista, erotettaisiin pian virasta. (…) Postmodernismin aate ei näytä olevan niin jalo, että sen takia kannattaisi uhrata virkansa ja eläkkeensä” (275.)

Myöskään perinteisessä virkakäsityksessä kiinnipysyminen – joka estää jakamasta ehtoollista naispapin kanssa, mutta ei estä virnistelemästä televisiossa, kuinka piispa ei ole apostolisessa uskossa – ”ei näytä olevan niin jalo, että sen takia kannattaisi uhrata virkansa ja eläkkeensä”.

Mutta edellä mainitun kaltainen perinteisessä virkakäsityksessä kiinnipysyminen - olipa se sitten joka tai mikä - onkin aivan eri asia!

Ei kommentteja: